Korjausnappi

YLE Teemalta tuli äskettäin ohjelma jossa Stephen Fry, kyllä Jeeves hoitaa sarjan hovimestari miettii kannataisiko hänen syödä lääkkeitä bipolaarihäiriöönsä.Fry tuli siihen tulokseen ettei syö lääkkeitä ja jos olisi olemassa nappi jota painamalla sairaus paranisi, niin hän ei painaisi tuota nappia.Vaikka mies oli ollut autotallissa valmiina kaasuttamaan itsensä hengiltä mutta tullut toisiin aatoksiin viime hetkellä niin silti hänen mielestään hypomaaniset ajat on niin kivoja ettei niitä halua antaa pois.

Itse kyllä syön halukkaasti kaikki lääkkeet jotka tasaavat oloa normaaliksi.Ja jos tuollainen nappi olisi olemassa en empisi hetkeäkään sen painamista.Ei ne hypomaniat mielestäni mitään herkkua ole kun koohotan montaa hommaa kerrallaan enkä malta aina edes syödä välillä.Ja sitten vielä se kuuluisa ostomania.Jälkeenpäin vituttaa ja ihmettelee mihin näitä kaikkia tavaroita oikein tarvitsee.Sitten vielä ne masennuskaudet jotka seuraa maniaa.Joka päivä mietin olisiko parempi päättää päivänsä enkä pääse sohvalta mihinkään.

Että semmosta herkkua ja joku vielä ei halua parantua,mutta siitä huomaa miten erilaisia me ihmiset ollaan.Tylsäähän täällä olis jos kaikki olisi joka asiasta samaa mieltä.Tänään mulla on takana kaksi mielestäni normaalia päivää ja täytyy sanoa että mukavalta tuntuu pitkästä aikaa, pikkuhommat maistuu ja ei erikoisemmin mikään paina mieltä mutta kun tietäis kuinka pitkään tätä jatkuu.........................

Tässä se jatkuu

Kerron vielä lyhyesti mitä on tapahtunut tuon romahduksen ja tämän päivän välillä.Vaimo vei minut ensiapuun koska olin aika sekava tuon paniikkihäiriökohtauksen jälkeen ja sieltä sain lähetteen mielenterveystoimistoon.Kerrottuani lääkärille tarinani pyysin viikon sairaslomaa että saisin itseni kuntoon mutta lääkäri sanoi että: hän kirjoittaa ensin 3 kuukautta ja katsotaan sitten miltä jatko näyttää.Sairasloman aikana vaimo muutti pois kotoa, ja näin jälkeenpäin ajatellen olin sen muuton aikana vähän liian iloisella tuulella.Selvää hypomaniaahan se oli.Onneksi asumusero kesti vain neljä kuukautta koska meidän välit oli sen aikana paremmat kuin vuosiin.

Sairasloman jälkeen oli kaksi kuukautta töissä ja masennuin jälleen.Kuukauden saikun jälkeen kuukausi töissä ja taas masennus.Siinä vaiheessa lääkäri suositteli minulle päiväosasto hoitoa.Tyrmäsin ajatuksen täysin,en kai minä sentään niin hullu ollut?Pitkä miettimisen jälkeen kuitenkin suostuin ja se oli elämäni parhaita päätöksiä.

Eipä tuo päiväosasto paha paikka ollutkaan.Pari kertaa päivässä pidettiin erilaisia toimintaryhmiä ja lopun aikaa istuskeltiin ja juteltiin kohtalontovereiden kanssa.Ja neljältä kotiin.Silti tuo paikka avasi silmäni ja aloin miettiä elämääni ihan eri kantilta.Viisi kuukautta kävin siellä ja sitten takas töihin.Sen jälkeen meni pitkä aikaa hyvin ennenkuin 2008 syksyllä

masennuin taas.Sain ajan psykiarilleni joka oli hoitanut minua koko tämän ajan.Yhdessä päädyttiin siihen tulokseen että aletaan hoitamaan masennustani kaksisuuntaisena mielialahäiriönä.Olin jo pitkään miettinyt tätä mahdollisuutta koska olen alkanut muistaa erilaisia vauhtijaksoja elämässäni.Lääkitys muutettiin kaksisuuntaiseen sopivaksi.Silti Joulukuun alussa oli kolmen viikon vähän liian auvoisa jakso joka just ennen Joulua rysähti masennukseksi.Masennusta kesti aina 2009 Tammikuun 14 päivään asti jolloin aloin rytinällä tehdä sikoon jääneitä asoita.Rahaa paloi kolmessa päivässä 1300€.Sitten musta aalto pyyhki yli ja lysähdin taas sohvalle.

------------ ------------

Tässä tapahtumat tähän asti.tämän jälkeen pyrin kuvailemmaan päivän tuntoja aina kun siltä tuntuu.

Tästä se alkaa

No niin, kaksisuuntainen mielialahäiriöhän on sairaus jossa mielialat heittelehtii äärettömän tehokkaasta,vireästä ja luovasta tehoihmisestä syvästi masentuneeksi ja tuskin sängystä ylös pääseväksi surkimukseksi.Välissä saattaa olla oireettomiakin kausia.Mutta yhtä varmaa kuin että kännin jälkeen tulee krapula on että tehokauden jälkeen seuraa masennus.ikävä kyllä minun tapauksessa tuo hypomaaninen kausi tuo tullessaan myös ärtymystä ja suutahtelua pikkuasioista jotka normaalisti eivät vaikuttaisi mitenkään.Oma tarinani alkaa keväällä 2007 jolloin vaimo ilmoitti klassisesti ettei hän kestä enää,hän muuttaa pois. ja minä aloin miettiä että onkohan minussa jotain vikaa.Olin siinä vaiheessa jo niin masentunut ette tehnyt muuta kuin kävin töissä,nukuin ja makasin sohvalla.Itse en tajunnut minkään olevan vialla vaikka saatoin ottaa kolmetkin päivätorkut viiden tunnin sisällä.Sitten eräänä yönä sain paniikkihäiriökohtauksen ja romahdin täysin.Siitä tämä vitun soppa alkoi pikkuhiljaa purkautua.